Katkokävelykirjoittelu

Oletteko huomanneet, että valtaosa nykyisistä teksteistä muistuttavat juopon katkokävelyä.

Teksti lähtee liikkeelle.

Kunnes se heti katkeaa.

Hetki pitää kerätä itseään.

Ei tahdota oikein edetä minnekään. Piti taas ottaa hengähdystauko.

Teksti on ranskalaisia ilman viivoja.

Kaikista on tullut oman elämänsä Hemingwayta, jotka kirjoittavat vain päälauseissa.

Ymmärrän, että trendi on syntynyt leipätekstiseinien vastavedoksi. Idea on antaa tarttumapintaa ja olla uuvuttamatta lukijaa. Mutta jos jokainen lause on käytännössä otsikko, ei sekään paranna silmäiltävyyttä ja helppolukuisuutta, päinvastoin. (Tälläinen kappalemassa on lähestulkoon pyhäinhäväistys).

En tiedä johtuuko se tekoälyn käytöstä, Ameriikan serkkujen Best Practiceistä, tai vain liiottelusta, joka rekyyloituu takaisin kohti normia.

Minulle lukijana fiilis on, että minua pidetään tyhmänä. En kykene hahmottamaan tekstimassasta oleellisen, en pysty keskittymään, en ymmärrä pointtia ellei se jauheta sitcom tyyliin täysin pureskelluksi [naura / ymmärrä tässä kohtaa]. Ennen hyvä ohjenuora oli, älä kohtele yleisöäsi ääliöinä, mutta tämä on vissiin vanhentunutta tietoa.

Ehkä tämä on minun “Old man yells at cloud” -hetki; ehkä se minun juna meni ja olen lopullisesti siirtynyt kalkkisten kerhoon. Ihmisenä pystyn hyväksymään tämän, sillä se päivä tulee kaikille.

Mutta kirjoittajana tämä sattuu. Kontekstit, kielikuvat, kaartelut, kontrastit, koukerot, kadenssit; kaikki rikastuttavat tekstiä, tarjoavat nyansseja ja lisäävät mielenkiintoa. Ei niidenkään kanssa saa mennä yli, mutta steriiliyys tappaa – sielussa ja sydämessä.

Kuten pilvelle huutelu, tämä teksti ei muuta mitään eikä kenenkään käyttäytymistä (kappaleetkin olivat niin pitkiä ja tukahduttavia.) Se on kuitenkin minulle merkityksellinen tässä hetkessä, kun sain ilmaista itseäni, jakaa arkihavainnon ja epätoivoisesti yhä heiluttaa kirjoittamisentaidon lippua.